Hyvän työn tarina: Tuuli, sarjakuvataiteilija

”Jo silloin kun etsin itseäni nuorena ihmisenä yliopistolla mulla oli sellainen toive, että saisin tehdä jotakin piirtämiseen liittyvää. Kun sain ensimmäisen sarjakuva-albumini julkaistua, ajattelin että hei, näin voi oikeasti tehdä, voin tehdä tätä työkseni. Sain siitä ihan hirveästi varmuutta, eikä mun tarvinnutkaan ryhtyä tutkijaksi yliopistolle, sitä kun mietin jossain vaiheessa. Mutta en usko, että olisin ollut siellä ollenkaan onnellinen. Kai se oli sellainen onnenpotku, kun silloin aikanaan sain kustannussopimuksen. Jotenkin uskon, että ihmisellä on tapana pyrkiä kohti sitä määränpäätä, jossa saa toteuttaa itseään ja jossa viihtyy.

Koen että piirtäjänä olen käsityöläinen, enemmän kuitenkin työtä tekevä kuin taiteilija. Aloitin sarjakuvan piirtämisen Citykettu Nannalla, joka ilmestyi Turun Sanomissa, Hesarissa ja muutamissa muissa suomalaisissa sanomalehdissä. Kyseistä sarjaa julkaistiin myös muutaman albumin verran. Olen myös kuvittanut muutaman luontoaiheisen lastenkirjankin. Tällä hetkellä viimeistelen viimeisintä sarjakuva-albumia, joka on tarkoitus julkaista Helsingin sarjakuvafestareilla. Lisäksi tykkään paljon digitaalisista peleistä ja olen tehnyt jonkin verran pelisuunnittelua ja pelikasvatuksellista keikkatyötä. Pidän itseni kiireisenä ja aina on useampi pallo ilmassa, en oikein osaa olla kovinkaan pitkään toimettomana.

Piirtäminen on ollut mulle pienestä lapsesta asti kommunikaation väline. Hain piirtämisellä ensin huomiota vanhemmilta ja sitten myöhemmin kavereilta. Olen löytänyt sellaisia tapoja piirtää, että se on aina ollut mulle tosi hauskaa ajanvietettä. Koulun välitunnilla tehtiin sellaisia sarjakuvia, että kaverit piirsivät puhekuplat ja kirjoittivat niihin tekstit, ja sitten mä piirsin siihen hahmot. Se on ollut sellaista leikkiä ja viestittämistä, aina ollut enemmän kuin vain piirtämistä.

Paljon iloisia ja onnellisia hetkiä tulee mieleen niistä ajoista, kun pääsin ensimmäistä kertaa istumaan samoihin pöytiin sellaisten sarjakuvantekijöiden kanssa, joita lapsena ihailin. Esimerkiksi pitkän linjan sarjakuvaveteraani Petri Hiltunen, jonka sarjakuva-albumeita luin kirjastossa pienenä natiaisena. Kun sitten tapaa sen ihmisen, jota on ihaillut, ja hän onkin tosi mukava ja rento, tuntuu se aika hienolta. Ja kun sitten vielä kokee itse olevansa yksi näistä ihmisistä, niin vau! On tuntunut tosi hyvältä löytää tästä joukosta se oma ammatillinen perhe, joilta voi aina kysyä neuvoa. Se tuo paljon iloa, kun tajuaa olevansa osa tällaista perhettä.

Saan voimaa siitä, että elämäni on aika kivaa. Mukavat rutiinit, jotka tuovat turvaa, tekee heräämisestä ja päivän aloittamisesta leppoisaa. Silloinkin kun voimia ei kauheasti ole, niin aamukahvin juominen ja tietokoneen ääreen kömpiminen on aina kuitenkin loppujen lopuksi parempi vaihtoehto kuin sänkyyn jääminen. Sellaiset pienet arjen voimavarat saa aamuisin nousemaan.

Jos haluaa piirtää työkseen, niin vastoinkäymisistä ei pidä lannistua. Piirtämistä on niin monenlaista, sitä voi tehdä tosi monella tavalla. Ja on ihan ok, että jotkut suunnitelmat ei mene ihan putkeen, koska sitten yllättäen joku toinen juttu taas onkin se, joka alkaa kantaa omaa uraa eteenpäin ja antaa varmuutta. Kannattaa olla itselleen armollinen ja pitää tuntosarvet koko ajan pystyssä, jotta tarttuu kaikkiin mahdollisuuksiin, joita vastaan tulee. Kaikenlainen kalastelu ja opportunismi on hyvästä tällä alalla, kukaan ei tule kotoa hakemaan. Täytyy itse viedä itseään ja osaamistaan kodin ulkopuolelle, pitää portfoliota ajan tasalla samoin kuin käyntikortteja ja verkostoja. Ja jos mahdollista, kannattaa niitä alkaa keräämään jo opiskeluaikoina.

Meillä ei Suomessa ole mitään suuria sarjakuvayliopistoja, joista valmistuisi hirveä määrä sarjakuvantekijöitä. Sarjakuvalinjat löytyvät Muurlasta ja Limingasta. Itse en ole opiskellut sarjakuvaa opistoissa, vaan olen oppinut sarjakuvatekniikkaa itse kokeilemalla ja tekemällä. Se, että mulla ei ole mitään virallisia sarjakuvantekijän papereita, ei ole ikinä estänyt mua saamasta töitä, kyllä taito puhuu puolestaan. Olisin halunnut aikanaan mennä opiskelemaan kuvataiteita, mutta kun en sinne päässyt, niin tungin itseni muualle yliopistoon. Se on sinänsä tosi hyvä, koska opiskelin elämää varten ja valmistuin kulttuurihistoriasta. Olen tosi tyytyväinen, että mulla oli mahdollisuus tehdä sekin.

Semmoinen ajattelu, että jos tämä projekti ei onnistu niin sitten kaikki lässähtää, on tosi suora tie burn outiin. Kun löysin mun Nanna-sarjakuvani, ajattelin että tämähän on se mikä syöttää mua koko ikäni, voin tehdä vain tätä ammatikseni aina. Mutta sitten kun Nanna ei enää myynytkään kovin hyvin eikä riittänyt pitämään mua leivässä, niin ajattelin epäonnistuneeni täysin sarjakuvantekijänä. En silloin tajunnut, että sarjakuvaa voi tehdä tosi monenlaista, samoin kuin kuvitustyötäkin. Olin jotenkin sokea sen suhteen, että munien pitäisi olla vain yhdessä korissa. Siitä tuli sellainen masennus ja burn out, kun se oma sarjakuva ei enää vetänytkään. Kun siitä sitten noustiin, niin opin sen, että aina voi tehdä jotakin muuta. Teen tällä hetkellä aivan uutta ja erilaista sarjakuvaa, ja olen siitä tosi innoissani. Inspiraatio ja kokemus tuovat varmuutta: Kaikkien luomusteni ei tarvitse menestyä jättimäisesti ja tulen silti ihan hyvin toimeen. Mulla on kykyjä, joilla voin työllistää itseni ja on toivottavasti jatkossakin. En usko, että tulen keksimään jotakin Karvista tai Tenavia uudelleen, eikä mun tarvitsekaan. Saan tehdä sitä mistä nautin.

Tällä hetkellä koen, että olen aika pitkälti toteuttanut kaikki mun haaveet ja olen ihan hirveän onnellinen. Varsinkin nyt, kun teen mun ensimmäistä pitkää sarjakuva-romaani-seikkailukertomusta, jolle on suunnitteilla jo jatkoakin. Aikoinaan sen oman sarjakuvan saaminen ulos oli se suuri haave, mutta sen jälkeen nälkä kasvoi syödessä ja halusin tehdä sanomalehtisarjakuvan lisäksi myös pidempää sarjakuvaa. Silloin ei vain ollut siihen kaveria – sellaista, joka olisi käsikirjoittanut sen. Nyt kun löysin turkulaisen sarjakuvantekijä Tuomas Myllylän käsikirjoittajaksi yhteiseen sarjakuvaprojektiin, tää tuntuu tosi kivalta ja hyvältä jutulta. Varsinkin kun näin korona-aikana on saanut uppoutua tällaiseen projektiin. En tiedä, mikä sitten olisi mun seuraava haave, mutta enköhän mä jotakin aina keksi!

Suomalaiseen sarjakuvaan kannatta tutustua kirjastoissa, ne on aina olleet erittäin hyvä mesenaatti sarjakuvantekijöille. Alan liikkeitä löytyy myös, sarjakuvakauppoja, ja jos niihin eksyy, niin voi ihan yllättyä siitä, miten paljon suomalaista sarjakuvaa onkaan. Suomi on enemmänkin sarjakuvantekijöiden kuin lukijoiden maa. Meillä tehdään tosi paljon hyvää kotimaista sarjakuvaa, mutta se ei aina löydä tietään kirjakauppoihin.

Olen vähän sellainen taiteenalan sekatyöläinen, mutta pääasiassa teen töitä kevytyrittäjänä. Hyvin pitkälti asiakkaat toivovat, että voin laskuttaa. Eezy on ollut tosi hyvä, varsinkin kun palkan saa tosi nopeasti ja vaivattomasti. Suomalaisen työn luonteen muuttuessa meitä kevytyrittäjiä ja itsensä työllistäjiä on koko ajan enemmän ja enemmän. Hieman huolestuttaa kevytyrittäjän asema ja miten lainsäädäntö pysyy mukana. Minut luetaan palkansaajaksi silloin, kun siitä ei ole mulle erityistä hyötyä ja ja toisaalta mun työni katsotaan olevan yritysluontoista silloin, kun mulle ei ole hyödyksi olla yrittäjä. Toivottavasti ymmärrys kevytyrittäjän työn luonteesta ja millaista työ käytännössä on, kasvaisi tulevaisuudessa.”

Moi! Mä oon Tuuli ja tää on mun tositarina.

Olen turkulainen sarjakuvataitelija ja Eezy-kevytyrittäjä. Olen tehnyt sarjakuvia ja muita kuvituksia työkseni reilu 10 vuotta. Ehkä oletkin lukenut sanomalehdissä julkaistua Citykettu Nannaa, josta sarjakuvantekijän urani sai alkunsa.

Tutustu töihini nettisivuillani: https://www.tuulihypen.com/

Tutustu täällä myös muihin tositarinoihin!